Borobudur & Merapi

Aamulla herätys oli niinkin hyvissä ajoin kuin 3.30. Siitä pikainen aamiainen naamariin ja menoksi kahden malesialaisen travellaajan kanssa. Kuski heitti meidät ensin paikkaan nimeltä “Borobudur Sunrise Nirvana”, jossa meidät potkaistiin pimeään mäkeen kipuamaan polkua pitkin huipulle. Hetki mietittiin ettei nyt kyllä olla Borobudurin temppelillä, kunnes muistettiin hostellin respatyypin sanoneen auringon nousun katselusta vuorten välistä. No, sitä siinä sitten odoteltiin ja ihmeteltiin varmaan n. tunnin verran, kunnes aurinko viimein nousi. Ihan komea maisema sinänsä, mutta hieman pilvinen taivas vei auringonnoususta parhaan särmän.

IMAG3484 IMAG3496

Auringonnousun jälkeen suunnattiin nokat kohti yhtä nykymaailman seitsemästä ihmeestä ja unescon maailmanperintökohdetta eli Borobudurin temppeliä. Ennen kuin saatiin astella temppeliin kiedottiin lanteille sarongit ja eikun kipuamaan taso kerrallaan kohti temppelin huippua. Erityisesti tästä kivikasasta (niin kun Simo asian ilmaisi kolmannella temppelillä “ei kiitos enää yhtään kivikasaa tälle reissulle”) jäi mieleen tarinaa kertovat kaiverrukset, eriskummalliset rappuset ja “kellot”, joiden sisässä olikin buddhapatsaita. Mieleen jäi myöskin Simon harmitus kun temppelillä ei ollutkaan isoja patsaita joka paikassa.

IMAG3553 IMAG3551 IMAG3552

Temppelinä ja historiallisena kohteena Borobudur oli ehdottoman hieno paikka, mutta ikävästi varjosti tämänkin nähtävyyden hohdokkuutta puistoissa pörräävät katukauppiaat, jotka iskivät kimppuun kuin hyeenalauma. Uloskaan ei meinattu alueelta päästä, sillä isot exit-kyltit opastivat ahtaalle kauppakujalle, joka lenkin kierrettyään palasikin takaisin temppelialueelle oikean uloskäynnin viereen.

Borobudurin jälkeen ajettiin vielä katsomaan pari pienempää temppeliä, joita oli aikain saatossa maan alta paikalliset löytäneet, ennen kuin mentiin katsomaan Merapin tulivuorta. Kyseinen tulivuori purkautui viimeksi nelisen vuotta sitten 2010. Massiivinen purkaus tuhosi altaan kaiken elollisen vuoren rinteillä levittäen laavaa parissa minuutissa lähes kymmenen kilometrin säteelle ja tuhkaa aina Jakartaan saakka. Nykyään alueelta louhitaan hiekkaa ja kiviainesta Yogyakartan lähialueen rakennustöihin. Kuski ajoi meidät ylös vuoren rinnettä niin ylös kuin normiautolla pääsi, ja siitä jatkoimme matkaa Toisen maailmansodan aikaisella jenkkiarmeijan Jeepillä, jonka puikoissa oleva raggari ilmoitti nimekseen Jon (Rambo?). Jon ajeli Jeeppiään mäkisessä maastossa kuorma-autojen seassa sen verran reippaasti, että Tytti koki lähes exoduksen.

Purkauksen jälkeen kyliä ei oltu enää rakennettu uudestaan. Tuhkan ja laavan seasta oli jälkeen päin tongittu esille kaikkea vähänkin ehjänä säilynyttä ja kerätty yhteen “museoihin”, joita paikallisen oppaan esittelemänä käytiin katsomassa. Melkoinen kuoleman ilmapiiri leijui kyllä tämän paikan yllä. Myöhemmin ajettiin vielä ylemmille vuorenrinteille, joilta näkyi itse kraaterin reuna. Jollain käsittämättömällä tapaa jähmettynyt laava oli edelleen näillä kohtaa lämmintä ja kun työnsi käden lähelle maassa olevia reikiä saattoi yhä tuntea maan alta hohkavan lämpösäteilyn.

IMAG3600 IMAG3631 IMAG3626 IMAG3620 IMAG3609 IMAG3611 IMAG3614 IMAG3624

Paluumatkalla päivä alkoi tuntua jo pitkältä. Takaisin Yogyaan matkalla pysähdyimme punaisiin liikennevaloihin, joissa etuoikealta suojatielle hyökkäsi sirkushepeneisiin pukeutunut vanha pariskunta. Tässä kohtaa autokunta jännitti jo pakaralihaksiaan: mitä täällä oikein tapahtuu? Seuraavaan kymmenen sekunnin katuperformanssiin sisältyi kaksi uintiliikettä ja kolme piiskan iskua asfalttiin. Tästä ylpeänä tultiin sitten keräämään rahaa eturivissä esityksestä nauttineilta jonottajilta. Simon sanoin: “aikamoista paskaahan tääkin oli”, johon Markus totesi: “Puute luo innovatiivisuutta”. Tälle käkäteltiin sitten loppumatka. Takaisin hotellille palattiin neljän aikoihin täyden päivätyön tehneenä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *