Batu Karas, osa 2

Vierailu Bono workshopissa oli upea kokemus. Isäntä kiehautti vieraille kahvit samalla kun jotkin vanhat ukot läiski dominoa hartiavoimin lautalattialla. Joku heebo veisteli kookospähkinänkuorista hiuskoristeita ja antoi vieraiden kokeilla puunveistoa ja kaiverrusta. Pääsimme myös Bonon opastamana kokeilemaan batiikkia, eli jonkun vahan levitystä kankaalle. Aika kului myös neuvotellessa itse taiteilijan kanssa teoksista, joita jokainen meistä halusi ostaa kotiinsa. Bonon taidetta voi käydä ihastelemassa osoitteessa newearth503.wordpress.net.

Kuluneen viikon aikana ollaan ihmetelty myös paikallisten rehtiyttä. Moneen otteeseen olisi kavereilla ollut mahdollisuus huijata esimerkiksi tilanteissa joissa ollaan tarjoteltu liikaa rahaa. Mutta ehkä vilunkipelillä saisi pian huonon maineen, kun pikkukylässä kaikki tuntevat toisensa.

Neljän yön jälkeen oli ikäväksemme aika vaihtaa majoitusta. Villa Monyetistä ei pahaa sanottavaa jäänyt. Pienenä miinuksena todettakoon, että pyykinpesupalvelu oli kehnoa, sillä valkoisiin vaatteisiin tuli paljon ruosteenvärisiä tahroja, jotka eivät lähteneet pesukonepesussakaan ja haju niissä oli hirveämpi kuin niiden pesuun mennessä. Monyetissä vaatteet pestiin käsin ja pesu oli ilmaista, joten eipä asiasta tullut sen enempää huudeltua. Vähin ääin paitaa roskiin ja se oli siinä. Harkiten tullaan kyllä pesuun kamoja tästä lähtien laittamaan, Simon ja Maken aidot Kuala Lumpurin Versacet ja Armanit ansaitsevat tästä lähtien vain parasta huolenpitoa.

Batun seuraava majoituksemme oli Sunrice Resort vain kivenheiton päässä Monyetistä ja rannasta. Aussimiehen omistama paikka on astetta tasokkaampi kuin Monyet uima-altoineen ja levähdysalueineen. Kuin hotellissa olisi ollut, eikä hintakaan ollut kummoinen, noin 11€ mieheen per yö. Kolmen yön majoitus oli siis hieno ja mukava, mutta Monyetin kaltaista yhteisöllistä tunnelmaa ei ollut havaittavissa. Ensimmäisenä päivänä öllöteltiin altaalla ja selviteltiin tulevien kohteiden majoituksia ym. Illalla kävimme syömässä majoituksen vieressä sijaitsevassa, vain viikonloppuisin auki olevassa Seafood restaurantissa, joka oli kuulu tuoreista pöperöistään. Kalat ym. ravut saikin itse valita jäisistä altaista ja ruoka maksoi painon mukaan. Kylkeen oli tarjolla perus riisinuudeliranu -vaihtoehdot. Simo ja Make kiskoivat kolme jättikatkarapua mieheen ja Tytti popsi tonnikalan. Kaikki valitsimme bbq-valmistustavan ja olihan se syötävää. Itselleni katkiksen hyvin mieto kalan maku ja oudohko koostumus eivät jättäneet “tätä on pakko saada uudestaan” -tunnetta vaan olin tyytyväinen siirrettyyn nälän tunteeseen, mutta ensi kerran söisin jossain muualla. Hinta koko setille oli yli kolme kertaa kalliimpi kuin kantispaikassamme rannalla ja mielestäni sapuskat siellä olivat parempia.

Seuraavana päivänä Simo ja Make lähtivät kokeilemaan Bodyraftingia Green Canyonille. Tytti oli kuullut toisten suomalaisten kokemuksia hommasta ja päätti jäädä altaalle nahkaa grillaamaan. Respan poika oli tilannut meille skootterit kahdelle päivälle ja oppaan viemään meidät Canyonille ja raftaamaan. Matka ei ollut pitkä, mutta perillä selvisi että edellisyön kovien sateiden takia veden pinta oli 85cm normaalia korkeammalla, mikä tarkoitti liian vaarallista virtausta. Oppaalla oli kuitenkin planB valmiina, eli skootterit kohti Green Valleytä ja sinne raftaamaan. Reittinä Valley oli lyhyempi pienempine hyppyineen ja koskineen sekä kestoltaan lyhyempi, mutta innosta tärisevät suomipojat halusivat päästä kokeilemaan kyseistä hupia. 45min ajo skootterilla mutkikkaiden, pölyisten ja susisurkeiden teiden taakse keskelle metsää, josta löytyikin pieni kylä ja bodyrafting lähtöpaikka. Pelastusliivit kantoon ja uikkareilla hipsimään kohti jokea.

Virtausta tässäkin vetensä korkeammilta paikoilta keräävässä viidakkojoessa oli vuolaasti, paikoittain niin paljon ettei vastavirtaan pystynyt uimaan. Samoten joen syvyys vaihteli suuresti. Välistä kahlattiin polven syvyisessä vedessä röpelöisillä kallioilla ja toisin paikoin syvyyttä oli metritolkulla. Raftaus aloitettiin etenemällä vastavirtaan kallioluolaan, jonka jälkeen lasketeltiin myötävirtaan kohti joen alajuoksulla sijaitsevaa patoa. Muutamissa kohtaa joessa oli putouksia / pudotuksia, joista selviydyttiin alas vaihtelevilla tyyleillä. Korkein hyppy tehtiin joen leveämmällä kohtaa n. 12:sta metristä puusta, johon kavuttiin köysitikkaita myöten. Tämä parin tunnin koskirymy oli siis kevyempi versio normaalista viiden tunnin Green Canyonin setistä, mutta sen verran oli kuitenkin hapokasta touhua ettei seuraavana päivänä jaksettu enää mennä varsinaiseen raftaukseen, vaan tyydyttiin jokiajeluun paikallisella kapealla katetulla veneellä, johon Tyttikin taas innolla osallistui.

vene hai

Seuraavaksi matka jatkuu keskiviikkona kohti Yogyakartaa. Batu Karasilta varattiin matka pikkubussilla Banjarin kylään, josta juna poimii kyytiin matkallaan Bandungista Yogyaan. Sen verran on junaliput edullisia, että ajetaan tällä kertaa reteästi parhaassa Executive-luokassa. Saa nyt sitten nähdä, millainen tuo junamatka loppuunsa on. Blogia tarinoidaan lisää Yogyakartasta käsin.

Tytti, Simo, Markus

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *